Kirjoitus on lyhentämätön versio Sofia Singlerin Keskisuomalaisessa julkaistusta mielipidekirjoituksesta.
Arkkitehtiylioppilaana ja lyseolaisena koen velvollisuudekseni kommentoida Lyseo-keskustelua rakennustaiteellisesta näkökulmasta, joka on valitettavasti jäänyt kustannuslaskelmien ja politisoinnin varjoon.
Pelottavinta keskustelussa ei ole arkkitehtuuriin liittyvä tietämättömyys vaan välinpitämättömyys. Lyseotaloon viitataan pelkkinä seininä. Harvat tuntuu ymmärtävän, että Lyseotalo ei ole pelkkä rakennus – se on arkkitehtuuria. On syytä muistaa arkkitehtuurihistorioitsija Nikolaus Pevsnerin erottelu: katedraali on arkkitehtuuria, pyöräkatos pelkkä rakennus. Lyseo on aivan erityinen arkkitehtoninen osa Jyväskylää juuri koulurakennuksena, se tulisi keskustelussa ja päätöksenteossa muistaa.
Arkkitehtuuri on sekä tilaa että paikkaa. Paikka on ihmisen turva maailmankaikkeuden pyörteissä. Perinteitä hengittävä mutta nykyajassa elävä koulurakennus antaa kasvaville nuorille ankkurin kosmoksessa – etenkin aikana, jolloin perusturvan tärkeyttä ei voi liioitella. Arkkitehtiylioppilaan korvaan ovat särähtäneet monet ehdotukset, jopa ajatus siitä, että rakennus voitaisiin rakentaa uudelleen vanhojen piirrustusten mukaan (KSML 7.10.) Hienoa, että talon esteettistä merkitystä arvostetaan, mutta loppujen lopuksi ehdotus johtaisi vain arkkitehtonisesti kestämättömään pastissiin. Olisi tärkeää viitoittaa tietä kunnolliselle korjaus- ja konservointiarkkitehtuurille kohti pitkäkestoista rakennuskulttuuria, jota maamme lyhyen historian vuoksi meillä on vielä niukasti.
Lyseotalo on Lyseotalo siksi, että sen seinät ovat kuulleet oppilaiden kuiskauksia ja ikkunat nähneet kaupunkikuvan kehittymisen yli vuosisadan. Materiaalien patina ja kulumat ovat olennainen vaikka ylenkatsottu osa arkkitehtuuria, jota vain aika voi luoda. Tilojen toiminnallisuus ja rakennuksen käyttäjien terveys ovat jokaisen arkkitehdin prioriteetteja, mutta ne on mahdollista ottaa huomioon vanhaa kunnioittaen.
Vanhan puolustaminen ei ole uuden vastustamista. Sokea nostalgisointi tai uuden ihannointi eivät kumpikaan tarjoa kestäviä ratkaisuja. Romantisointi on yhtä kestämätön ajattelutapa kuin nopeuden ja halvan hinnan nostaminen pääkriteereiksi. Toisaalta myöskään nostalgiaa ei saa ohittaa pelkkänä naiivina muisteluna. Sillä on oma tarkoituksensa – todistetusti se lisää elämän mielekkyyttä ja luo arkeen merkityksellisyyttä, nimenomaan sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tunteen kautta.
Arkkitehti ja arkkitehtuurifilosofi Robert Venturi puolustaa “monimutkaista ja ristiriitaista” arkkitehtuuria, sillä se rikastaa eikä yksinkertaista liikaa rakennetun ympäristön merkityksiä. Romaldo Giurgola muistuttaa ihmisen ympäristön perimmäisestä luonteesta: se koostuu merkityksistä, ei pelkistä objekteista. Robert ja Jean McClintock puolestaan muistuttavat kuuluisassa artikkelissaan “Arkkitehtuuri ja pedagogiikka” rakennusten merkityksestä yhteisöllisen muistin instrumentteina: menneiden aikojen rakennukset auttavat nykyajan oppilaita ymmärtämään, mitä heidän edeltäjiensä päässä liikkui. Henry Barnardin näkemys on, että koulurakennus on aina eettisten ja älyllisten arvojen symboli, ja voi näiden ominaisuuksien valossa jopa auttaa koulua saavuttamaan kasvatustieteelliset päämääränsä. Kuullaanko Jyväskylässä arvostettuja arkkitehtuurin auktoriteetteja? Tilan historia on tärkeä osa arkkitehtuuria, sitä ei tule ylenkatsoa.
Tietenkään keinotekoinen rakennuksen elvyttäminen ei ole järkevää ja toisaalta usein rakennuksia käytetään uusiin tarkoituksiin onnistuneesti. Esimerkeiksi kelpaavat Alankomaiden vanhoissa kirkoissa majailevat kirjastot ja kirjakaupat tai tilavat vanhoihin tehdasrakennuksiin muokatut loft-asunnot. Yhtä lailla on huomattava, että joskus rakennuksen purkaminen on vaihtoehdoista kivuttomin. Samanlaiset ratkaisut voivat olla viisaita Kankaan tehtaan alueella tai keskussairaalan suhteen. On kuitenkin säälittävää paeta näiden argumenttien taakse Lyseotalon kohtalosta päätettäessä.
Jotta rakennuksen uusiokäyttöä tai sen purkamista voisi pitää parempana vaihtoehtona kuin sen säilyttämistä, tulee monien kriteerien täyttyä – Lyseotalon kohdalla kriteereistä ei täyty tarpeeksi moni. Kyse ei ole siitä, etteikö taloa voisi kunnostaa ja yhdistää mielekkäästi ja jopa kustannustehokkaasti uudisrakennukseen, vaan siitä, halutaanko ja uskalletaanko siihen panostaa. Tehokkuudessa on muistettava edullisuuden lisäksi mitata hyvää ja kestävää tulosta. On turha osoitella kiireellä ja liian pienillä budjeteilla tehtyihin remontteihin, jotka ovat aiheuttaneet loppujen lopuksi enemmän harmia kuin hyvää. Jos remontti tehdään kunnolla, se tuottaa hedelmää. Olkoon Lyseo merkittävä esimerkki onnistuneesta vanhan kunnostamisesta ja uuden rakentamisesta sen yhteyteen.
Jyväskylä oli ensimmäinen suomalainen kaupunki, joka hyväksyi oman paikallisen arkkitehtuuripolitiikkansa vuonna 2002. Eikö olisi syytä luoda jatkossakin vaikuttavaa, kestävää ja pitkäikäistä arkkitehtuuripolitiikkaa? Eikö Jyväskylä voisi olla suunnannäyttäjä ja viitoittaa tietä kohti uutta uljasta arkkitehtuuria, jossa vanha ja uusi elävät keskenään harmonisesti ja jossa muistaminen ja paikan henki nauttivat ansaitsemaansa arvostusta? Eikö ihmisille pidä tarjota paitsi käytännöllisiä myös merkityksellisiä ratkaisuja?
Kansainvälisillä areenoilla on huomattu, kuinka hienoa työtä Jyväskylä tekee Aallon perinnön vaalimisessa. Voisiko Jyväskylä tulla huomatuksi myös muun paikallisesti merkittävän rakennustaiteen vuoksi? Jyväskylä on osoittanut edelläkävijyyttä tarjoamalla lapsille ja nuorille arkkitehtuurikasvatusta – se on Helsingin lisäksi ainoa paikkakunta, joka niin tekee. Millaisen esimerkin päättäjät antavat niille nuorille, joista kasvaa tulevaisuuden arkkitehteja? Senkö, ettei tiloilla ole muuta arvoa kuin kustannuslaskelmat, jotka täällä aina ohittavat arkkitehtuuriin sidotun tunnearvon eli tilan kokemisen ja vanhan kunnioittamisen?
Tilannetta on turha väärentää hokemalla “On parempi panostaa opetukseen kuin seiniin” – viisas ymmärtää, että kulttuurihistoriallisesti arvokkaan ympäristön suojelu ja kehittäminen on koko kaupungin etu, myös oppilaiden ja kouluhenkilökunnan. Ei Lyseotalosta huolehtiminen ole opetuksesta pois, päinvastoin: se jos mikä kertoisi nuorille – eikä vain lyseolaisille, että heidän koulutuksensa on arvokasta.
Lakkiaispäivänäni sain lahjaksi Jussi Jäppisen valokuvateoksen Jyväskylästä. “Älä unohda tätä kaupunkia”, omistuskirjoituksessa luki. Vaikka opiskelen ulkomailla, Jyväskylä pysyy mielessäni aina. Toivon, että se säilyy muistoissani menneisyyttään arvostavana, rohkeana suunnannäyttäjänä eikä lyhytkestoisten ja arkkitehtoonisesti epärehellisten valintojen vankina.
Sofia Singler
arkkitehtiylioppilas
Cambridgen yliopisto, Englanti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti