Kansainvälisesti arvostettu psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen valottaa Suomen Lääkärilehdessä julkaistussa kolumnissaan koulujen yhteenliittämisten negatiivisia vaikutuksia.
Vanhemmat ja opettajat tekevät kasvatustyös- sään virheitä, joita yhteiskunta sitten koneistollaan korjaa. Joskus kasvattajat tekevät niin pahoja virheitä, että yhteiskuntakaan ei onnistu niitä korjaamaan, vaan joutuu maksamaan näiden virheiden seuraukset, syrjäytymiset, masennukset ja opiskelujen viivästymiset. Näin tavallisesti ajatellaan. Poliittisille päättäjille on kovin vieras sellainen ajatus, että yhteiskunnan ratkaisut olisivatkin niitä virheitä. Ne aikaansai- sivat niin haasteellisia ja vaikeita kasvatus- olosuhteita, että parhaatkaan vanhemmat ja opettajat eivät kasvatustehtävästään enää selviä.
Lehdet kirjoittavat jatkuvasti uusista ja uljaista koulu-uudistuksista. Niissä kaikissa on yksi yhteinen nimittäjä: koulujen kokoa kasvatetaan. Samalla usein kasvaa myös luokkien koko, tai sitten luokat häviävät kokonaan, ja nuorella on ympärillään vain erilaisia päivän aikana moneen kertaan vaihtuvia joukkoja. Taikasana on valinnaisuus. Kukaan ei tiedä, minkälaista valinnaisuutta kasvava nuori tarvitsee ja tarvitseeko lopulta kovinkaan paljon, mutta kuitenkin ollaan valmiita ihastelemaan sellaistakin keksintöä, missä lukiolainen päivän aikana matkustaa jopa koulusta toiseen hakiessaan tätä ”valinnaisuutta”. Aikuinen ei vastaavista työpäivistä selviäisi hengissä.
Koulun ja luokan koon yhteyttä koulumenestykseen on tutkittu paljon. Päätelmiä on vaikea tehdä, koska koulujen arvosanat eivät ole yhteismitallisia, ja luokan parhaalla oppilaalla on taipumus saada asteikon korkein arvosana riippumatta siitä, mitä hän osaa suhteessa muiden koulujen parhaisiin oppilaisiin. Tutkimus Suomessa on ollut kiinnostunut koulun ja luokan koon yhteydestä koulumenestykseen, mutta vähemmän sen yhteydestä koulun muihin kasvatustehtäviin.
Muualta maailmasta sen sijaan tulee tuloksia, joiden tulisi kiinnostaa myös suomalaisia päättäjiä. Suuren koulu- ja luokkakoon, sekä yhdessä että erikseen, on todettu olevan yhteydessä pitkittyneeseen lukion suorittamiseen, viivästyneisiin kurssisuorituksiin, lisääntyneisiin välivuosiin ylioppilastutkinnon ja yliopistoon siirtymisen välillä sekä viivästyneeseen valmistumisaikaan. Lukion suorittaminen hidastuu, kurssien suorittaminen unohtuu, siirtyminen jatko-opintoihin viivästyy ja valmistuminen yliopistosta hidastuu.
Eivätkö nämä ole ne nimenomaiset ongelmat, joista suomalainen työelämä jo nyt puhuu, ja jotka saavat kansantalouden asiantuntijoiden kulmat kurtistumaan. Eivätkö sanomalehdet vasta pari viikkoa sitten kirjoittaneet ongelmasta, joka syntyy, kun ylioppilasjuhlia valmistettaessa todetaan, että osa lukiokursseista on käymättä.
Tutkimukset myös kertovat, miksi näin on. Ne osoittavat ne ansat, joihin koulumenestykseltään keskinkertainen poika (tavallisesti se on poika; hukkuminen massaan haittaa enemmän poikien kuin tyttöjen opiskelua) suuressa koulussa lankeaa, ja näyttävät ne sudenkuopat, joihin motivaation hiipumisesta kärsivä poika putoaa.
Ongelma on siis rakenteellinen, eikä sitä voi korjata kouluttamalla parempia opettajia tai tekemällä lapsista entistä varhaisempia huolikartoituksia. Tietyt lainalaisuudet toimivat ja seuraukset syntyvät, kun ihmisiä laitetaan paljon yhteen. Länsimaisessa oikeuskäytännössä ajatellaan, että tekijän tulisi korvata aiheuttamansa vahingot. Voitaisiinko ajatella, että kun maksun aika näistä päätöksistä tulee, niin päättäjät olisivat myös silloin niistä vastuussa? Voisiko vastuun ulottaa yhden vuoden säästö- budjettia pitemmälle? Mikä on syntyvä säästö, jos sen seurauksena yhteiskunnan menot nousevat pilviin?
Liisa Keltikangas-Järvinen
Kirjoittaja on psykologian professori Helsingin yliopistossa
(Suomen Lääkärilehti 46/2011 vsk 66: 3538)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti